edellinen - seuraava

10.04.2000
1. viikko
maanantai

Ensimmäinen päivä

Lentomatka Hel-Bkk

Laskeuduin Thaimaahan, Bangkokin lentokentälle 1430. Kymmenen tunnin lentomatka Finnairin MD-11:a oli uuvuttava, mutta kyllä sitä sentään sietää. Varsinkin, kun ei ole tupakoitsija, joka ei ole tutustunut mihinkään vaihtoehtoisiin nikotiinimuotoihin. "Minä olen varannut nimenomaan käytäväpaikan monta kuukautta sitten. Mä tarviin tilaa. Mä olen nikotinisti.", julisti suomalaismies jo Seutulassa ennen nousua, kun lentoemo yritti muokata istumapaikkoja. Hehheh, hänestä ei onneksi kuulunut lennon aikana sen enempää.

Minä istuin Malin siskon "Tuk":n vieressä kuten olin Tampereen lentoasemalla paikat sumplinut. Minulla on tässä tapana kirjoittaa thaimaalaiset nimet aina ensikertaa mainitessa lainausmerkkeihin, koska alkuperäisiä on mahdoton hahmottaa taivutuksen jälkeen (vrt. "Tuk":n <-> Tukin). Tuk tosin nukkui tehokkaasti koko matkan parasetamolin avulla. Tuo on vaan joku särkylääke, jolla on myös unettava vaikutus. Jokin Thaimaassa yleisesti käytetty myrkky. Itse olen tuosta pysytellyt erossa. Vaikuttaa, etteivät ihmiset oikein pidä lentämisestä. Toinen Tamperelainen puolituttu isäntä valitti, ettei pysty ikinä nukkumaan koneessa ollenkaan vaan joutuu vetää viinaa kokoajan omaan epämukavuuteensa.

Toisella puolellani istui Saksassa asuva thainainen. Hän puhui hyvää englantia ja ilmeisesti myös saksaa. Esittelin hänelle tuliaiskirjaani - Suomalaisia taideaarteita vuosilta 1850-1910. Suomesta kertovien valokuvakirjojen taso on mielestäni varsin surkea. Mielestäni taiteilijoiden näkemä ja ikuistama kuva Suomesta ja suomalaisista on paljon mielenkiintoisempi ja todenmukaisempi. Valokuvista voi löytää vain iloa ja hyviä asioita. Taiteilijat näkevät aina muutakin. Sitä en vielä tiedä miten Malin perhe tämän ottaa. Vieressä istunut nainen [olin alunperin kirjoittanut thainainen - yritän nyt kuitenkin välttää näiden rotunimien käyttämistä - on siihen syykin] oli taideopiskelija (eli hänen mielipiteistään ei silleen tarvitse välittää). Hänen mielestään minun tulisi kertoa katsojille jokaisesta taiteilijasta. Paskat. Kuvia minä halusin tuoda. En mitään luomistuskaa. Huolien taso on varmasti kuitenkin eritasolla - Suomessa - Thaimaassa.

Mali

Perillä Thaimaassa lämpö yritti tyrmäillä minua jo lentoaseman loppumattomissa käytävissä. Noh, sinihiuksinen suomalaismies kuitenkin soljui helposti porttien läpi. Polttareissahan hiukseni värjättiin - tai siis yritettiin värjätä mustiksi. Pesemällä lopputuloksesta sai pistävän sinipunaisen. On siinä sitten ihmettelemistä. Niin laukut löytyi ja pian lähestyin tervetuloporttia. Etsin silmillä missähän Mali mahtaa olla ja miltä hän nyt näyttää? Yhtäkkiä hän kirmasi vastaan etukumarassa kurkotellen kuin elokuvissa. Olin silloin vielä kielletyllä alueella ja ihmiset näyttivät selvästi olevan tilanteesta varpaillaan (kuten vähän minäkin), mutta henkilökunta ei jaksanut siihen reagoida. Kyyneliä, halauksia, kurkkuun jääneitä sanoja :.-D Myöhemmin aulassa kättelin Malin siskot "Tuttu":n ja "Nat":in ja jonkinlainen Malin kuiskien opastama thai-tervehdys "Leo" isällekin. Ok - ei sitten muuta kuin matkaan.

Motarille

Bangkokin (I hate spelling Bankok -Bankokin lentoaseman vessakirjoitus :o) katujen kuumuus ei pakokaasun seassa paljoa tuntunut. Aikamoinen pätsi kuitenkin - lähtiessä Suomesta oli vielä jokseenkin viileää. Kiiltonahkakengät vaihtui pian sandaaleihin ja valkokauluspaita putosi päältä. Hieman tuli sellainen fiilis, kuin olisin ollut saunassa - tosin aika isossa sellaisessa. Kuuma paksu keltainen ilma.

Matka jatkui lentokentältä Toyota pick-upilla. Minä, Mali ja kuski "On"-eno menimme hytin puolelle ja isä Leo, Tuttu, Nat ja Tuk kipusivat katetulle lavalle matkatavaroiden ja pirunkeppimäisten kasvien sekaan.Minua nolotti itse mennä hyttipuolelle, kun isä ja muut joutuivat pysyttelemään ulkosalla. Toisaalta se on varmaan viileämpi kuin hytti - vaikkakin ilmastointilaite toimikin hyvin. Olisi oikeastaan ollut erittäin eksoottista päästä lavalle :) Tällöin en vielä tiennyt kuinka yleistä lavalla matkustaminen onkaan.

Lentokentältä pääsi suoraan moottoritielle, jossa liikenne luisti tähän keskipäivän aikaan. Tosin varsin röyhkeätähän tuo on. Ihan kuin jokainen yrittäisi tappaa toisiaan. Parhaimmillaan viisi tai kuusi kaistaa kulkivat samaan suuntaan. Niin ei oikein selvinnyt pitikö ajaa kaistaviivojen välissä vai niiden päällä. :) Anyway, jokainen auto oli niin suuressa ylilastissa kuin mahdollista. Roinaa tai ihmisiä.

- Miten saadaan 10 thaimaalaista yhteeen pick-upiin?

- Laitetaan vain lava täyteen!

Ja minä kuin luulin, että näin kulkee vain meksikolaiset pakolaiset. Vauhdistakin olisi voinut päätellä, että joku todella ajaa takaa. Kun kaupunki taittui taakse niin alkoi sataa. Siinä sitten äsken kadehtimani maisemapaikka muuttui suihkuksi. Pysähdyimme hetkeksi odottamaan sateen loppumista. Pian pääsimme jatkamaan, mutta sade alkoi uudelleen. Jatkoimme matkaa pysähtymättä - lavaa ei voinut kastella enää enempää.. Kyseessä oli ensimmäinen sateinen päivä kolmeen viikkoon. Onneksi en ole lomamatkalla. Mieli olisi varmasti madaltunut.

Liikennettä riittää

Kaikki tievarret oli täynnä milloin minkäkinlaista putiikkia ja vaikka ympärillä olisi ollut pelkää metsää niin en tavannut kilometriäkään, jolla ei olisi joku mopedityttö ollut myymässä jotain lihavarrasta. Lisäksi oli levähdyspaikka levennyksiä. Satoja metrejä pitkiä rivejä markkinakojuja tiskit täynnä ruokaa, krääsää, kasviksia ja hedelmiä. Mitenköhän kaikille riittää asiakkaita? [Kojujen taloudellinen kannattavuus ei minulle oikein koskaan valjennut.] Okei, mutta kertalaakilla selvisi, että täällä todella on ihmisiä - paljon. 60 miljoonaa - joista Bangkokissa reilut 8 miljoonaa. Jee.

Pysähdyttiin sitten muutaman tunnin ajomatkan päästä syömään. Paikan nimi muuten sattui osuvasti olemaan "Klongphai Nakororshasima" :) Siellä istuessamme alkoi jälleen sataa ja tällä kertaa myös ukkostaakin kunnolla. Hyvin sitä kastui viiden askeleen matkalla katoksesta autoon. Olihan siellä, joku paikoitusavustaja pitämässä sateenvarjoa, mutta muutamassa minuutissa auton alle ja ympärille oli syntynyt 20 senttiä syvä ropakko. Noh, onneksi olin kuitenkin vaihtanut sandaaleihin (tosin nahkaremmisiin). Heti tuolla pisti silmään, että niinkuin normaalissa ravintolassa on aina aika paljon työntekijöitä - kaikenlaista hommailijaa.

Pääsimme lopulta perille noin kahdeksan tunnin ajelun jälkeen. Matka olisi kai mennyt nopeamminkin, mutta pysähdeltiin paljon. Matkanopeus Toyota dieselillä oli noin 80km/h ja kone huusi kokoajan kybällä.

Ukkonen iski parhaimmillaan jokaisella sekunnilla, että melkein olisi voinut ajaa vaikka ilman ajovaloja (ja näytti siellä jotkut ajelevankin). Ihan kuin päiväsaikaan räpyttelisi silmiään auki. Täysin pilkkopimeätä ja sitten yht'äkki' näkeekin kirkkaasti horisonttiin asti.

Vaikka olenkin aina ollut varsin kiinnostunut ukkosesta niin tähän kuitenkin kyllästyi. Muu liikenne tosin piti mielenkiintoa väkisinkin puolellaan. Saakeli kun ei uskaltanut nukkua, koska tiellä liikkujista hulluja oli: kaikki - oma kuljettaja mukaan lukien. Ja kaikissa ajoneuvoissa rankka ylilasti. Jos joku olisi ajanut kolarin niin kuolemilta olisi tuskin vältytty. Ainoa sääntö jonka ymmärsin oli "OHITA!" ja siihen lisäsääntö "AINA!". Muuten vääränpuoleinen liikenne oli omiaan lisäämään kauhua.. (Suomessa kun liikenne on oikean puoleinen niin kutsun tuota osuvasti vääränpuoleiseksi nimim. vääräkätinen).

Vihdoin kotona

Perillä "Buri Ram":ssa tapasin vielä Malin äidin "Riang":n.. Kai olin jokseenkin väsynyt, kun en muista juuri muuta. Taisin näyttää heille Suomesta tuomiani valokuvia ja jotain väkeä sinne kokoontui. Anyway - unta palloon Mali vihdoin kainalossa

:.-)